Minä säikähdän joka kerta niiden kaakattavaa lähtölehahdusta, mutta kameralla ehdin nähdä vain pois heitetyt sulat. Jännitys juoksee vielä silloinkin pitkin selkärankaa, vaikka sen olisi ennalta aavistanut.
Väreilen, alan revontuliksi ja minua matkustetaan katsomaan maailma ääristä. Vaikka oikeasti se on juuri toisinpäin: minä menen äärilleni ja koitan nähdä mitä keskiviivalla olisi tarjottavana. Siristän silmiä jotta näkisin paremmin, mutta sekin väreilee kuin asfalttipinnoitteinen tie autiomaassa.
Kaikki riippuu siitä mihin vertaa.
Niin muuten riippuu. IHAN kaikki.
ReplyDeleteNäin on näppylät :-)
Delete