Äkkipikaiset sekunnit

Yht' äkkiä aurinko, äkkipikaisiksi sekunneiksi. Unta, ehkä niin.

Marraskuu haluaa hehkua, kai se uupuu harmaan viittansa alla, tahtookin jotain muuta. Irrotella.

En haluaisi pölyttyä nurkassa, mutta minä vain odotan.

Anteeksi, mutta mitä olinkaan tekemässä? 

Muistan vain hymyillä.

(Dollies by Gwen Loves Harold, from Cape Town.)

A poem and a thought

I wrote a poem at midnight:

An umbrella called Jude
married my friend Lindy.
And when she became rude
it got hideously windy.

Poor umbrella dude.

***
Be aware, be patient -and boom!

The Universe is delivering wonders.

Kuinka lapsellista

Kuulemme kollektiivisesti harhoja. Odotamme.

Banaanikärpäsen surina. Kuulen senkin, enkä odota mitään.

Hävitän kynän, löydän musiikkia. Kirjoitan muistiin, vaikka nenäliinaan. Sen aarrekartan.

Tämä on kuin uusi.

Löydän oven Narniaan, pää meni sinne jo, edeltä. Keho ei seuraa perässä, se muistuttaa itsestään, nipistelemällä.

Kuinka lapsellista.

Kaikki riippuu siitä mihin vertaa

Minä säikähdän joka kerta niiden kaakattavaa lähtölehahdusta, mutta kameralla ehdin nähdä vain pois heitetyt sulat. Jännitys juoksee vielä silloinkin pitkin selkärankaa, vaikka sen olisi ennalta aavistanut.

Väreilen, alan revontuliksi ja minua matkustetaan katsomaan maailma ääristä. Vaikka oikeasti se on juuri toisinpäin: minä menen äärilleni ja koitan nähdä mitä keskiviivalla olisi tarjottavana. Siristän silmiä jotta näkisin paremmin, mutta sekin väreilee kuin asfalttipinnoitteinen tie autiomaassa.

Kaikki riippuu siitä mihin vertaa.

Maatuva allekirjoitus

Halusin kuvata linnun, nähdä jotakin elävää. Mutta kaikkialla vain tuo maatuva allekirjoitus ''summer was here.''

Ulkoilen hiipien. Se on sopivaa.

Tulee pyyntö lähettää hyvää energiaa, suojeleva kupla. Yritän rakentaa sellaisen ja laittaa menemään.

Saan sähköpostiviestejä tulevaisuudesta ja näen unessa kokonaisen tarinan, josta muistan enää päähenkilön nimen ja odottavaisen tunnetilan. Ehkä se palaa, sillä tiedän ajatelleeni sen olevan valmis paperille.

Aivastaminen jännittää.

Aavistus

Tämä aavistus päivästä, tämä aavistus itsestäni.

Olen hiljaa kuin heikko valo. Mutta olen.

Jään roikkumaan toivoon

Tuntemattoman edessä me pelkäämme, vihaamme tai piiloudumme. Ketä vastaan oikein taistelemme, itseämmekö?

Totisina selitämme oppimiamme totuuksia ja verhoudumme vaativaisten uskomuksien hyhmään. Välistä pälyilemme ulospääsyä epäillen, joskus ohikiitäviksi hetkiksi uskallamme täyttyä toivolla.

Jään roikkumaan toivoon ja maalaan sillä koko taivaankannen, se loistaa sinunkin ikkunastasi sisään.

Silloin me muistamme, että meillä kaikilla on jotakin yhteistä: tämä ihmeellinen maailma.

Oikeasti aikaa ei edes ole

Kierrän ympyrää, sen toisella laidalla ruohotupsut ja sininen taivas, toisella tämä vieno aavistus valosta. Pienoisplaneetta. Laitan sen taskuun ja kääntelen, valitsen aamuisin sopivan laidan ja katselen siihen suuntaan.

Pohdin, toistammeko itseämme paljonkin? Ehkä en kierräkkään ympyrää. Ehkä olen ympyrä, ilman alkua, loppua ja keskikohtaa.

Haluamme kertoa kronologisia tarinoita, vaikka oikeasti aikaa ei edes ole. Se on vain meidän hassu keksintömme valjastaa luonto ja sanella sille sääntöjä.

Onneksi se ei kuuntele kovin tarkkaan.

Ole sinäkin

Aurinko ei tänään näytä pääsevän sängystä ylös. Haukottelee vain, raottaa toista silmäänsä, ja vetää peiton takaisin päällensä.

Meissä on monta yhteistä piirrettä, minussa ja säässä. Teoriassa tiedämme kyllä, miten pitäisi kulloinkin käyttäytyä, mutta toteutamme sitä vain toisinaan. Mielivaltaisesti.

Kaivan esiin unohtuneita taitoja, ne maistuvat piparkakuille, luumuille, omenalle ja kanelille. Päätän alkaa monilahjakkuudeksi ja polskuttelen siinä.

Minä taidan kyllä olla aika onnellinen.

Ole sinäkin.

Älä tule paha kakku

Mökötän, puolitosissani. En pääse tutulle hiekkalaatikolle leikkimään.

Aikuistunkohan koskaan? Ei kai se ole pakollista? Älä tule paha kakku!

Oikeasti asiat ovat iloisesti: olen innostunut kuvista, sanoista ja liikkeestä, koukussa eteenpäin taivutuksiin ja helposti nauratettavissa.

Ei hullummin tavalliselle perjantaille.

Täytyn naurulla

Aurinko armahtaa. Täytyn naurulla ja se kuohuu yli kontrolloimattomana, ilman silmiä.

Välillä mietin, mistä kaikki nämä ihmiset ovat tulleet. Sitten muistan: lentokentiltä, kattoterasseilta, asuntoloiden keittiöistä, ratsastuskentiltä, hiihtohisseistä, luentosaleista. Mikä onni ja rikkaus!

Kamera on palannut! Jälleennäkeminen, näen jälleen!

Ou jee. Maailma on hyvä ja minä haluan kirjoittaa.

Marraskuu peruuttaa värit

Meissä kaikissa tarinat, ne kohtaavat ja erkanevat. Esitän oman elämäni pääosaa. Teen stuntitkin itse, improvisoin ja muokkaan käsikirjoituksen.

Marraskuu hiljenee ja peruuttaa värit. Sävyjä saa etsiä mielikuvituksen voimalla, taikoa tyhjästä. Löydän jotakin, joka viittaa etäisesti punaiseen, ja lämmittelen siinä.

Annan hiusten mennä takkuun ja unohdan katsoa peiliin. Nyt olen tässä, ja se riittää.

Kunnes ne tahtovat lentää

Hiljalleen peitymme lumeen, täytymme pimeällä. Ei se mitään, ainakin se on pehmeää. Jäädytetään naamoihin hymyt ja kääritään huutavat varpaat villaan.

Hyppään junaan. Aika venyy, vaikka päivät lyhenevät, en saa enää tunneista kiinni. Lähden piristymään ja palaan väsyneenä. Niin sen kai kuuluukin mennä.

Merkitykset avautuvat ja uudet etiäiset istuvat olkapäälle. Kannattelen niitä kunnes ne tahtovat lentää.