Hiljalleen peitymme lumeen, täytymme pimeällä. Ei se mitään, ainakin se on pehmeää. Jäädytetään naamoihin hymyt ja kääritään huutavat varpaat villaan.
Hyppään junaan. Aika venyy, vaikka päivät lyhenevät, en saa enää tunneista kiinni. Lähden piristymään ja palaan väsyneenä. Niin sen kai kuuluukin mennä.
Merkitykset avautuvat ja uudet etiäiset istuvat olkapäälle. Kannattelen niitä kunnes ne tahtovat lentää.
Ihmeellinen avaruus tuossa kuvassa ja tässä tekstissä. Minä pidän siitä, että pimeys täyttää minut. En haluaisi missään nimessä luopua vuodenajoista, nautin siitä, kun ne saapuvat ja tekevät maailmasta ja itsestäkin aina hiukan toisenlaisen.
ReplyDeleteSamaa mieltä, ei niin väliä mikä vuodenaika, kunhan muistavat välillä vaihtua! Sen kyllä tunnustan, että aurinkoa kaipaan juuri nyt.
Delete