Delhi in July

Delhi. Aurinko lepää olkapäillä painavana. Minulla on yksi osoite, ja se tuurilla sattuu olemaan kävelymatkan päässä. Ylitän monikaistaisen tien parin paikallisen peesissä ja tunnen olevani videopelissä. Väistä tuktuk, väistä kaikki autot, väistä taksi, väistä kaksi linja-autoa. Joka sadan metrin välein saan seuraajan: olen opiskelija, en halua rahaa, haluan oppia englantia, mistä tulet, mihin olet menossa, etkö ole juttutuulella, tule näytän, mistä olet kotoisin, hymyile. Olen niukkasanainen ja -ilmeinen, minulla on viisi viikkoa intiaa joka solussa, tungos kyynerpäissä ja pölyä nenässä.

Sovin treffit kaverin kanssa. Ennen kuin löydämme toisemme, häneltä loppuu akku. Olemme onneksi jo näköetäisyydellä, kunhan vain osaamme katsoa oikein.

Sattumalta törmään toisiin kavereihin, taas. Kuinka todennäköistä on törmätä tuttuihin Delhissä? Ilmeisesti hyvinkin todennäköistä. Meitä naurattaa. Vasta jokunen päivä siitä kun näin heidät Rishikeshissä. Vitsailemme, että kuinkakohan monesti lopulta sanommekaan hyvästit. Seuraavana päivänä taidamme päästä lukuun neljä.

(Delhi heinäkuussa. /Delhi in July.)