Pakkasen tuoksu

Taivas on laveerattu. Valo tulee jostain kolmenkymmenenseitsemän vuoden takaa, luulisin.

Pakkasen tuoksu, miten sen selittäisi?

Ikävä. Niin kova, että siitä voisi rakentaa tornin, kiivetä sen ylimpään kerrokseen, sulkea oven ja laittaa pallon omaan jalkaansa, silmät kiinni, ja kuvitella kaiken olleen vain omassa päässään alun perinkin. Voihan paska.

Voisiko vuoria istuttaa? Menestyisivätkö ne Suomen ilmastossa?

Mutta nehän pitävät lumesta!

On taas se aika vuodesta.

Punatulkkujen pulleat kyljet

Taisin eksyttää sanat hankeen. Niillä on lunta suussa, enkä kuule mitä ne huutelevat.

Pakko luottaa näköaistiin: punatulkkujen pulleat kyljet.

Haluan tuoda valoa päiviin, sillä minä olen aurinko. Kiirehdin! Mutta pysyn paikoillani.

Olen rytmissä vaihteluiden kanssa. Se on hyvä.

Äkkipikaiset sekunnit

Yht' äkkiä aurinko, äkkipikaisiksi sekunneiksi. Unta, ehkä niin.

Marraskuu haluaa hehkua, kai se uupuu harmaan viittansa alla, tahtookin jotain muuta. Irrotella.

En haluaisi pölyttyä nurkassa, mutta minä vain odotan.

Anteeksi, mutta mitä olinkaan tekemässä? 

Muistan vain hymyillä.

(Dollies by Gwen Loves Harold, from Cape Town.)

A poem and a thought

I wrote a poem at midnight:

An umbrella called Jude
married my friend Lindy.
And when she became rude
it got hideously windy.

Poor umbrella dude.

***
Be aware, be patient -and boom!

The Universe is delivering wonders.

Kuinka lapsellista

Kuulemme kollektiivisesti harhoja. Odotamme.

Banaanikärpäsen surina. Kuulen senkin, enkä odota mitään.

Hävitän kynän, löydän musiikkia. Kirjoitan muistiin, vaikka nenäliinaan. Sen aarrekartan.

Tämä on kuin uusi.

Löydän oven Narniaan, pää meni sinne jo, edeltä. Keho ei seuraa perässä, se muistuttaa itsestään, nipistelemällä.

Kuinka lapsellista.

Kaikki riippuu siitä mihin vertaa

Minä säikähdän joka kerta niiden kaakattavaa lähtölehahdusta, mutta kameralla ehdin nähdä vain pois heitetyt sulat. Jännitys juoksee vielä silloinkin pitkin selkärankaa, vaikka sen olisi ennalta aavistanut.

Väreilen, alan revontuliksi ja minua matkustetaan katsomaan maailma ääristä. Vaikka oikeasti se on juuri toisinpäin: minä menen äärilleni ja koitan nähdä mitä keskiviivalla olisi tarjottavana. Siristän silmiä jotta näkisin paremmin, mutta sekin väreilee kuin asfalttipinnoitteinen tie autiomaassa.

Kaikki riippuu siitä mihin vertaa.

Maatuva allekirjoitus

Halusin kuvata linnun, nähdä jotakin elävää. Mutta kaikkialla vain tuo maatuva allekirjoitus ''summer was here.''

Ulkoilen hiipien. Se on sopivaa.

Tulee pyyntö lähettää hyvää energiaa, suojeleva kupla. Yritän rakentaa sellaisen ja laittaa menemään.

Saan sähköpostiviestejä tulevaisuudesta ja näen unessa kokonaisen tarinan, josta muistan enää päähenkilön nimen ja odottavaisen tunnetilan. Ehkä se palaa, sillä tiedän ajatelleeni sen olevan valmis paperille.

Aivastaminen jännittää.

Aavistus

Tämä aavistus päivästä, tämä aavistus itsestäni.

Olen hiljaa kuin heikko valo. Mutta olen.