Taivas on laveerattu. Valo tulee jostain kolmenkymmenenseitsemän vuoden takaa, luulisin.
Pakkasen tuoksu, miten sen selittäisi?
Ikävä. Niin kova, että siitä voisi rakentaa tornin, kiivetä sen ylimpään kerrokseen, sulkea oven ja laittaa pallon omaan jalkaansa, silmät kiinni, ja kuvitella kaiken olleen vain omassa päässään alun perinkin. Voihan paska.
Voisiko vuoria istuttaa? Menestyisivätkö ne Suomen ilmastossa?
Mutta nehän pitävät lumesta!
On taas se aika vuodesta.
Minä nyt jotenkin täysin komppaan tätä kirjoitusta. On taas se aika vuodesta :)
ReplyDeleteJa tuon ikävänkin allekirjoitan. Ikävä on joskus niin piinavaa, että se tuntuu ihan fyysisenä kipuna, se on surullista. Mutta kai sitä pitää vain olla onnellinen siitä, että on joku jota kaivata.
:-)
DeleteIkävä juu, tosin kohde ei ole joku vaan, hmmm, jokin: ne vuoret. Tulen kohta varmaan hulluksi, lumi aina laukaisee sen pakkopäästäalpeillenytheti-fiksaation tässä pääkopassa.. puuh, miten voikin joku paikka ja maisema aiheuttaa tämän!
Hmmm, tuo maisema näyttää jotenkin tutulta. Ollaankohan samoista maisemista? Pakkasen tuoksu on juuri tuollainen, ja se miten se nostaa kananlihan iholle... hui! On tosiaan se aika vuodesta. Mutta vuorista en tiedä, enemmän kaipaan merta, vaikken koskaan ole asunut meren rannalla. Jotenkin tuntuu että voisin asua.
ReplyDeleteHei Tuula, niin mistä sitä tietää vaikka oltaisiinkin! Usein kyllä huomaan blogeissa ajattelevani, että tuo maisema voisi olla mistä tahansa -tai sitten tasan siitä yhdestä tietystä kohdasta :-)
DeleteJäin miettimään tuota kaipailua vielä, Kirjailijatar sanoi niin hyvin tuon että joskus se on ihan fyysistä. Ja joskus tosiaan kaipaa sellaistakin minkä vain tuntee omakseen. Ehkä me ihmiset ollaan sellaisia, kaipailijoita.