Yläviistossa krokotiili-pilvet, suut ammollaan. Olivat varmaan tulleet katsatamaan sen pellon reunassa verryttelevän valtavan rusakon. Yöpydällä ihmiskunnan esi-isien energiaa ja ympärillä tämä pohjoinen valo. Toisella puolen maailmaa se turhaannus, joka tällä kertaa vaatii kuuttatuhatta täsmällistä sanaa ja unettomia öitä, mutta minä en voi kuin lähettää lauhkeita ja kesytettyjä ajatuksia linjaa pitkin, minulla ei ole esi-isien energiaa laitettavaksi postipakettiin. Hän odottaa oikeaa maailmaa, minä epäilen löytääkö se minua koskaan. Meidän katkonaiset monologit säveltyvät dialogiksi, paahtoleivästä ja teestä tulee pizzaa ja viiniä, minun lempeä kesäsade ja hänen nakertava, tihuttava talvensa. Milloin me nähtiinkään viimeksi? Siitä on luvattoman paljon aikaa. Mutta en minä unohda, meillä on köydenpäät tahoillamme ja välillä tanssii ystävyys.
No comments:
Post a Comment