Sitten ne alkavat räpsytellä silmiään

Haaveet, ne sellaiset kutkuttavat ajatukset, joissa tuntee olonsa euforiseksi vaikka näkee särötkin. Ne, jotka ovat asuneet muistikirjojen sivuilla ja mielikuvituksissa ja olleet siellä ihan kiltisti ja hissukseen, kauniina ja elottomina kuin muotikuvien mallit. Mutta sitten ne alkavat räpsytellä silmiään, rapistella paperin läpi sormiaan, kuiskailla että uskallatkos katsoa, minun hiukseni hulmuavat tuulessa ja varpaissakin haisee oikea sukkahiki!

Nyt olen vähän jo uskaltanut, ensin sormien läpi, varovasti. Lopulta ottanut askeleita kohti ja raottanut ovia, joiden ohitse olen aiemmin kävellyt luullen niiden olevan vasta käytävän päässä.

Haaveilu ei pyydä mitään, mutta toteuttaminen -voi se vaatiikin voimia. Ja minä nyt varovasti kapsutan pintaa ja tarkastelen maaperää -olisko se jo otollinen, uskaltaisiko se jo versoa? Ainakin rohkenen kylvää. Pidätän hengitystä ja heitän siemenet maahan optimistisena ja innokkaana, valmiina opettelemaan myös kärsivällisyyttä, yrittämään pitkäjännitteisyyttä.

Samalla koitan vähän kesyttää sisäistä tuuliviiriäni. Se tekee sille hyvää.