En tarvitse huvipuistoa

Minä en tarvitse huvipuistoa. Menen metsään ja kirjan sivuille, maailma täynnä ihmetystä.

On osoitettu suunta, mihin kulkea. Meinaan jänistää, kauhistella ryteikköä jonka läpi kulkea, ennakoida mättäikössä muhivaa veden määrää.

Näen niitä taas: unia siitä, millä täyttää valvetila. Ujostelen vielä. Pitäisi olla rohkeampi! Kyselen kuinka se tapahtuu, vaikka oikeasti tiedän vastauksen itsekin. Sinäkin tiedät.

Ja tässä me vain istumme kuin pönäkät tatit, vaikka mallia pitäisi ottaa solisevista puroista.

Huomennakin on hyvä päivä

Istun päivänsäteessä ja virkkaan vaaleanpunaista. Maailma näyttelee vähäeleisesti, mutta minä haluan pukeutua rimpsumekkoon ja pyöriä piruetteja, haluan kuiskata omat vuorosanani niihin korviin jotka uskaltavat kuunnella.

Onko se hulluuden merkki jos pitää yllä dialogia, yksinään? Miksei kaikissa sukissa ole kukkakuvioita? Missä kuumailmapallot kuoriutuvat?

Huomennakin on hyvä päivä.

Linnuista

Nousin maanpinnan yläpuolelle, samoille korkeuksille lihavien talitinttien kanssa (ne olivat tosin luumupuussa ja minä koivussa). Viihdyin. Uskon katsoneeni kiikareilla tulevaisuuteen; siellä paistoi aurinko.

Unissani olen lentänyt, kerran seurasin herttaista pelikaania laguunin ympäri ja laskeuduin veteen. Olen mielestäni aika hyvä lentäjä.

Yhtenä kesänä nukuin papukaijan kanssa. Se oli vihreä ja oikeasti sen koti oli puistossa. Meille molemmille oli vain tullut äkillinen majapaikan tarve samaan aikaan: hänet oli poimittu mukaan palmun alta, minut bussista. Viihdyimme molemmat.

Sade rankka ja ujo aurinko

Oli sade rankka ja ujo aurinko. Pidin majaa ystävällä, viimeksi kun nähtiin oli jalkojen alla toinen mantere. Me kurottiin kaksi vuotta kiinni yhdessä illassa; se onnistuu jos on vaaleanruskeat nilkkurit ja kasoittain sanoja.

Hyväntuulisuus on säädetty suurelle lukemalle, enkä haluaisi laskeutua täältä ollenkaan. En edes oikein kuule, mitä siellä maanpinnalla puhutaan. Vastailen tuurilla ja aiheutan hämennystä, jolle osaan vain nauraa ääneen.

Onnellisten tähtien valaisema

Kaislat näyttävät lohikäärmeiltä, pidän sitä hyvänä merkkinä. Minä heijastun pintaan perhosina ja lintuina, lepatan ja lennän pois.

Mitä jos meitä on puijattu, ja maapallo onkin oikeasti sydämenmuotoinen?

Minun avaruuteni on onnellisten tähtien valaisema.

Käyttäkööt ovea!

Omppuja!

Laitan ikkunan säppiin, etteivät ne sieltäkin tursuile. Käyttäkööt ovea!

Odotan niitä keittiössä kuin paha noita-akka: houkuttelen ensin sokerilla, mutta viskaankin kiehumaan suuren kattilaan. Sitten teen niistä hakkelusta ja syön suihini.

Odottelen

Eikö niin sanota, että pienistä puroista kasvaa suuri virta? Minä kaivan nyt niitä uomia saappaan kärjellä. Ja odottelen.

Tähän mielentilaan sopisi rekvisiitaksi sydvesti ja piippu, mutta olen tyytynyt kiikarilaukkuun. Tuntuu vähän muumilaaksolta. Tekisi mieli vaikka keinua!

Olen lauleskellut ja sen semmoista. Naurattanut itseäni pöhköillä ajatuksilla.

Tuulet edelleen hyvät

Olen tuntosarvet herkkinä ja ennustan ihohuokosilla ilmavirrasta.

Elän epäloogisia aikoja, mutten olekaan kello, paitsi ehkä se semmoinen joka tuulella käy. Ja lopultahan tulos on kuitenkin sama: nousee päivä, ja sitten taas toinenkin.

Minulla on ajatus korttitalosta ja siitä, miten haluaisin vaihteeksi liimata.

Tuulet edelleen hyvät, kuljettavat ajatuksia kohti hymyä. Tänä syksynä puolukatkin maistuvat makealle.